Gary Lineker määritteli jalkapallon aikoinaan seuraavasti: ”jalkapallo on yksinkertainen peli. Siinä 22 pelaajaa taistelee 90 minuuttia pallosta. Lopulta Saksa voittaa.”
Elämä on myös peli. Mitä aiemmin sen ymmärtää, sitä parempi. Siinä ei kuitenkaan Saksa lopuksi voita. Viikatemies voittaa.
Olen viime aikoina hieman tuttuun tapaani pohtinut elämää ja tällä kertaa erityisesti itselleni sopivaa riskitasoa. Mitäpä, jos huomenna elämän tai sijoittamisen riskit realisoituvat oikein korkojen kera? Aiemmin ajatus esimerkiksi rahan häviämisestä tuntui ahdistavalta, mutta nykyään suhtaudun siihen melko tunteettomasti. Syynä ei ole se, etteikö raha merkitsisi minulle enää yhtä paljon. Syynä on ennemminkin se, että ymmärrän, ettei peliä voi kuitenkaan voittaa. On täysin sattumaa, jos elän terveellisen, varakkaan ja onnellisen elämän.
Sijoittamista voi toki harjoittaa monella tavalla. Itse olen valinnut oletusarvoisesti tuottavan mutta riskit melkolailla minivoivan tavan sijoittaa osakkeisiin. Muutoinkin olen ammatinvalinnasta ja elämänvalinnoista lähtien pelannut elämäni aina melko varman päälle. Varman päälle elämisessä on vain se huono puoli, että voi jopa lopulta saada haluamansa. Eli varman elämän. Tällöin minimoi riskit mutta samalla minimoi myös mahdolliset positiiviset yllätykset tai mahdollisuudet edetä elämässään poikkeuksellisen pitkälle. Riskit minimoidessaankin voi kuitenkin osua tyhjä arpa kohdalle, jolloin saattaa menettää kaiken. Esimerkiksi terveyttä tai pitkää elämää ei voi ostaa rahalla eikä sitä voi sinulle kukaan luvata.
Jim Carrey on sanonut osuvasti: ”you can fail at what you don’t want, so you might as well take a chance at what you love”. Kun ikää tulee lisää, jää yhä vahvemmin menneiden valintojensa vangiksi. Onneksi sijoittamisella voi yrittää saada valinnanvapauksia pikkuhiljaa takaisin.
Lapsilla on monesti mielikuvitusystävä. Itselläni ei sellaista lapsena ollut, mutta nykyään tuntuisi olevan. Se on ystävä, joka lopulta voittaa pelin.
Juttelen ystäväni kanssa päivittäin, vaikka en niinkään haluaisi. Tai minä en juttele, se juttelee, kuiskii olapääni yli. Peli on käynnissä, ja sitähän se on koko elämäni ajan ollut. Luulin aiemmin tietäväni pelin pituuden. Nuorena oletin, että se kestää 90 minuuttia, kuten jalkapallossa. Viime vuosien tapahtumat ovat horjuttaneet oletuksiani.
Kun elää pitkään epävarmuudessa, päätyy lopulta tilanteeseen, jossa ei enää välitä. En välitä enää kaikista niistä asioista, joista välitin ja stressasin vielä muutama vuosi sitten. Niiden tilalle on tullut uhmakkuutta, aggressiota, halveksuntaa ja ylimielisyyttä. Kaikki nämä ovat melko tehokkaita psykologisia puolustusmekanismeja. Valitettavasti sama välinpitämättömyys voi nostaa päätään ”väärissäkin” asioissa.
Kungfutze on ilmeisesti sanonut: “We have two lives, and the second begins when we realize we only have one.” Olen aina ihmetellyt, miten ihmiset tuntuvat elävän tajuamatta, että tulevat kuolemaan, ehkäpä jopa lähitulevaisuudessa. Ihmiset tuntuvat välittävän niin triviaaleista asioista ja laittavan vähäisen aikansa merkityksettömiin asioihin. Luulevatko he, että heillä on aikaa hukattavaksi loputtomiin? Toisaalta syyllistyn itse aivan samaan, mutta välillä sentään havahdun asiaan.
Nykyään sijoitan hyvän päivän varalle. Olen mielessäni jo niin monesti elänyt huonojen päivien varalle, että sijoittamisen riskit eivät jaksa minua enää hetkauttaa. Unelmia tai tavoitteita ei välttämättä saavuta, jos pelaa varman päälle. Myöskään motivaatio saavuttaa asioita ei välttämättä pysy yllä, jos etenee liian hitaasti ja koko ajan on varasuunnitelma takaraivossa mietittynä. Samaisesta syystä espanjalainen löytöretkeilijä ja konkistadori, Hernan Cortez, määräsi laivojensa poltettavan. Tällöin miehistön oli pakko joko valloittaa uudet alueet, tai kuolla.
Sijoittaminen vaatii kurinalaisuutta, pitkäjänteisyyttä ja yleensä ahkeraa työntekoa. Jotta myöhemmin voisi olla enemmän, pitää tänään olla vähemmän. Etusijalla sijoittamisessa on tulevaisuus nykyhetken jäädessä vähemmälle painoarvolle. Valitettavasti vain kukaan ei voi elää tulevaisuudessa. Ainut mitä on, on tämä hetki tässä. Itse kyllä elän aivan liikaa muissakin hetkissä. Menneisyydessa eläminen aiheuttaa helposti katumusta kun taas tulevaisuuden pohtiminen luo ahdistusta ja epävarmuutta.
Törmäsin netissä Alan Wattsin ajatuksiin. (https://youtu.be/pV-D2_G9w5c). Hänen mielestään oikea analogia elämälle on tanssi tai musiikki. Hänen mukaansa elämä ei ole matka. Itse olen elänyt elämäni suunnitelmallisesti ja sillä ajatuksella, että elämä on matka, jolla on määränpää. Todellisuudessa olen kyllä koko ajan tiennyt, ettei se ole totta. Elämällä ei ole päämäärää, ja elämässä koko pointti on itse elämä ja tämä hetki. Arjen kiireessä tämä salakavalan helposti unohtuu.
Miten tämä sitten liittyy sijoittamiseen? En tiedä. Mutta tunnistan, että kunnianhimoinen sijoittaminen on ristiriidassa yllä kuvatun elämänfilosofian kanssa. Elämä olisi helppoa, jos tietäisi oman aikansa maan päällä. Harva täällä kuitenkaan nuorenee vuosien saatossa. Jos jotain meinaa saada aikaan, on se tehtävä nyt, sillä se on ainut mitä on.
