Memento mori.
Olen taas viime aikoina unelmoinut ennenaikaisesta eläköitymisestä. Vapaaherran elämä on alkanut kiinnostamaan, koska elämä on ollut liian stressaavaa liian pitkään. Pieni toivonkipinä on kuitenkin herännyt, että pahimmat ruuhkavuodet ja vastoinkäymiset alkaisivat jo pikkuhiljaa olla takanapäin.
Ei minun ole järkeä täysin lopettaa työntekoa, sillä tuntipalkkani on ihan OK tasolla ja se tulee toivon mukaan vuosien myötä vielä myös hieman reaalisesti nousemaan. Kerättyä henkistä pääomaa ei kannata heittää täysin menemään. Ikuinen loma tuskin myöskään soveltuisi kovinkaan hyvin kaltaiselleni ihmiselle. Downshiftaus sen sijaan voisi olla paljon parempi ratkaisu: vapaa-aika ja jaksaminen lisääntyisivät, kuormitus vähenisi ja tasainen kassavirta riittäisi elämisen kulujen kattamiseen, jolloin salkku saisi paisua rauhassa.
Haluan kuitenkin jättää lapselleni sen verran perintöä, ettei hänen tarvitse rakentaa elämäänsä täysin nollasta. Vesa Puttosen mielestä perintöä ei juurikaan kannata jättää, koska se muka turmelee perinnönsaajan kunnianhimon. Olen kyllä eri mieltä. Miksi edes pitäisi olla erityisen kunnianhimoinen? Miksi koko elämä tulisi pyhittää varallisuuden keräämiseen? Jokaisen sukupolven ei tarvitse aloittaa peliä lähtöruudusta.
Itse haluan jättää nykyrahassa perintöveron jälkeen vähintään 400K perintöä. Vaimo toivon mukaan kykenee antamaan ainakin 100K. Puolen millin (ennakko)perintö kolmekymppisenä antanee hyvät lähtökohdat elää hyvä elämä. Eikä perintöä tarvitse mihinkään kuluttaa, vaan se voi toimia pahan päivän varana ja sen voi aikanaan siirtää seuraavalle sukupolvelle. Mikäpä sen hienompaa ja fiksumpaa kuin ylisukupolvisen varallisuuden kerryttäminen ja omistajuuden kulttuurin luominen. Varallisuus on vain lainassa ja se tulee siirtää hyvässä kunnossa aikanaan seuraavalle sukupolvelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti