Olympos-vuoren huipulla Zeus ja Fortuna hauskuuttivat jälleen toisiaan heittelemällä noppaa ja leikkimällä erään viattoman indeksisijoittajan kohtalolla.
Istuin tässä eräänä iltana klo 23 kiikkustuolissani kun koin epätavallisen voimakasta levottomuutta. Olin jo viikon ajan tuntenut rauhattomuutta Nordnetin sijoitusluoton hopeatason saavuttamisen suhteen. Projekti tuntui etenevän toivottoman hitaasti. Tällä kertaa levottomuus oli kuitenkin sietämätöntä enkä osannut paikantaa, mistä se tarkalleen ottaen johtui. Pimensin olohuoneesta valot, katselin ulos ikkunasta ja turvauduin jälleen piippuuni. Tällä kertaa pimeys ja piipputupakka tuntuivat kuitenkin vain pahentavan ahdistustani. Kylmä hiki puski ulos otsastani, sydän oli leikata kiinni ja raajani tuntuivat jääkylmilta ja lyijyn raskailta. Nousin keinutuolistani ja hoippuen suunnistin vessaan pesemään hikeä pois kasvoiltani.
Vessassa tuijotin itseäni peilistä epäluuloisesti naama kalpeana. Tuijotin ja tuijotin. Tiesin, että peilistä tuijottava kalpea mies olin minä, mutta minua jäyti kylmäävä tunne siitä, etten tuntenut edessäni toljottavaa hahmoa. Tätä on vaikea selittää, mutta aloin epäillä, olenko edes olemassa. Sisäisesti tunsin, että vaikka ruumiini oli tässä maailmassa, Minä en ollut. Aloin voida niin huonosti, että tuli kiire päästä sohvalle makaamaan. Voimat olivat täysin ehtyneet lihaksistani ja koitin vain maata mahdollisimman paikallani ja mahdollisimman rennossa asennossa. Voimattomia ja raskaita käsiäni oli vaikea saada asentoon, jossa ne olisivat olleet tarpeeksi rentoina. Olin varma, että kohta lähtee taju, ja että sen jälkeen en enää koskaan heräisi. Keskityin vain pysymään tajuissani.
Koitin hengittää mahdollisimman rauhallisesti, vaikka se tuntuikin mahdottomalta. Pakenin mielikuvitukseeni; globaalin talouden rattaisiin, eräänlaiseen moderniin Sampoon. Se jauhoi yltäkylläisyyttä maailmaan ja takoi kolikoita salkkuuni yksi toisensa perään. Yhä kiihtyvään tahtiin. Sampo oli valtavan monimutkainen ja sanoinkuvaamattoman iso raudasta ja muista äitimaan malmeista rakennettu koneisto. Sen yhteen seinämään oli kaiverrettu Seligson. Tajusin olevani Seligsonin tuottolaskurin sisällä. Näin, miten se takoi tuottoja salkkuuni eksponentiaalisella kasvutahdilla. Tuo näky sai minut rentoutumaan, veri alkoi jälleen hiljalleen kiertää raajoissani ja tunsin sykkeeni rauhoittuvan.
Psyykeeni palasi pikkuhiljaa tähän maailmaan sekä kehoni sisään. Olin sekä henkisesti että fyysisesti täysin poikki. Tuijotin vain pimeyttä selälläni maaten. Oloni oli tyhjä enkä voinut käsittää, miksi olemassaolon pitää olla itselleni vuodesta toiseen niin rankkaa.
Totesin, että parasta vain mennä nukkumaan, jotta huomenna mahdollisesti koittaisi parempi päivä. Hampaat pestyäni tein vielä viimeiseksi sen, minkä aina teen; kävin varmistamassa, että salkussani on kaikki rahat tallella. Salkkuuni kirjautumisessa oli kuitenkin hankaluuksia. Ohjelmisto väitti, että salasana on väärä. Yritin väsyneenä kirjoittaa salasanan kolmesti, mutta jokaisella kerralla tuli teksti, että salasana on väärin. Veri tuntui yhtäkkiä pakenevan kovalla paineella päästäni ja sydämeni tuntui pysähtyvän. Olin varma, että salkkuni oli hakkeroitu. Paniikki varmaan herätti minut siinä määrin, että sain neljännellä kerralla kirjoitettua salasanani oikein tärisevistä käsistä huolimatta. Huokaisin helpotuksesta kun näin, että sijoitukseni olivat yhä tallella.
Menin nukkumaan. En kuitenkaan ehtinyt edes sänkyyni asti kun ajatus syöksyi kuin salama kirkkaalta taivaalta syvälle tajuntaani: mitä jos jonain päivänä joku sähköisesti tiirikoi salkkuni ja tekee minut köyhäksi? Sen jälkeen kiikkustuoli vaihtuisi köysikiikkuun. Tuon ajatuksen jälkeen tiesin heti, että tänä yönä en nukkuisi, vaikka kuinka yrittäisin.
Istuin koko yön olohuoneeni pimeydessä piippuani kiikkustuolissa poltellen ja tutustuin eri välittäjien tarjontaan sekä hinnastoihin. Mahtoi se olla näky. Keskellä syvää pimeyttä ja hiljaisuutta näkyivät vain savun ympäröimät kalpeat kasvoni, jotka tabletin ruutu valollaan valaisi.
Aamun sarastaessa olin päätynyt Ratkaisuun. Tämän jälkeen hoipertelin uupuneena sänkyyni ja sain vihdoin nukuttua. Heräsin myöhään iltapäivällä ja hetken olin täysin tietämätön yön tapahtumista. Ei mennyt kuitenkaan kauan, että aivoni etuotsalohko oli heräämisen johdosta tarpeeksi aktiivinen, jotta taas muistin kaiken. Olisin halunnut jäädä sängyn pohjalle makaamaan, mutta levottomuus pakotti minut ylös. Oli aika tarttua tuumasta toimeen.
Päätin hajauttaa sijoituksiani useammalle palveluntarjoajalle. Nyt sijoituksiani on kolmessa eri paikassa. Saa nähdä, montako pankkia aion sijoitusurallani vielä kerätä. Tämä tietysti riippuu täysin siitä, päättävätkö Jumalat taas heittää noppaa. Jatkossa en enää sijoita uutta rahaa Nordnetin kautta. Täten en myöskään enää havittele sijoitusluoton hopeatasoa. En myöskään halua, että sijoitukseni olisivat salasanan ja käyttäjätunnuksen varassa.
Jatkossa sijoitan seuraaviin ETF:iin:
IUSQ
VWCE
EUNL
IS3N (tähän minun varmaan kannattaa sijoittaa jatkossakin Nordnetin kuukausisäästön kautta silloin tällöin pieniä summia).
Tuijotan tätä kirjoittaessani itseäni jälleen peilistä. Kalloni sisällä kuhisee kuin muurahaispesässä. Neuronit ampuvat viestejään ympäri aivojani minun kykenemättä lainkaan hallitsemaan, minne kukin hermoimpulssi päätyy. Miljoonia ja taas miljoonia laukauksia, sähkövirtaa, värähtelyjä, tai mitä ne sitten ovatkaan. Niistä vain pienenpieni osa saavuttaa tietoisuuteni. Mitä muhii tietoisuuteni valokeilan ulkopuolella? Onko siellä kehittymässä taas jokin yllätys, joka kasvaa syövän lailla ja vasta aivan loppumetreillä astuu tietoisuuteni valokeilan alle? Pahoin pelkään, että jotain on taas jossain kytemässä, labyrintin loputtomissa sokkeloissa.
Kävelen ulos asunnostani. Nostan katseeni hitaasti ylös vuoren huipulle, siristän silmiäni, nostan piipun huulilleni ja yritän kuunnella, kuiskaako syksyinen tuuli etiäisiä korvaani. On aivan hiljaista. Liian, liiankin hiljaista…
