Onko FIREn tavoittelu merkki pakko-oireista?

 

Aloitin tämän blogin kertomalla, että terveyteni heikentyi nopeasti vuonna 2019. En ainakaan vielä kirjoita tuosta kokemuksesta. Sen sijaan kerron, mitä siitä seurasi.

Vuonna 2019 sairastuin ja pelkäsin kuolevani. Stressitasot tietysti nousivat korkeiksi ja yritin lähinnä vain selviytyä psyykkisesti päivä kerrallaan. Samoihin aikoihin kaksi lähimmäistäni kärsi pahoista terveyshuolista. Huomasin, että asioita on jossain määrin helppo paeta töitä tekemällä. Elin pitkään kovassa stressissä ja ahdistuksessa. Sain myös rajun paniikkikohtauksen. Lisäksi muutamana yönä heräsin siihen, että olin hikoillut yövaatteeni  aivan märiksi. Vaihdoin vaatteet ja jatkoin unia. Heräsin siihen, että tärisin kylmissäni. Samalla kadotin ruokahalun, jota paikkasin syömällä paljon suklaata ja muita herkkuja. 

Terveydentilani parani ajan saatossa ja lääkäreiden mukaan olen nyt terve. Ongelma vain on, etten kykene täysin uskomaan sitä. Usein ajattelen, että mitä jos sisälläni sittenkin kytee vakava sairaus, joka tulee esiin vielä myöhemmin. 

Kävin jokin aika sitten lääkärissä. Täytin kyselyt liittyen ahdistuneisuuteen, masennukseen sekä pakko-oireisiin. Tuloksena oli, että olen kohtalaisesti ahdistunut, minulla on lieviä masennuksen oireita ja merkittäviä pakko-oireita. Pakko-oirekyselystä (OCI-R) sain 22 pistettä ja nyt uudelleen sen tekemällä sain 21 pistettä. Yli 20 pistettä on merkittävien pakko-oireiden raja. Olen siis juuri ja juuri tuon rajan yläpuolella. Testi on suuntaa antava, mutta hämmästyksekseni lääkäri ehdotti siirtymistä ssri-lääkitykseen.    

Tämä ehdotus tuli täysin puun takaa. En koe olevani psyykkisesti sairas. Koen, että meneillään on todella stressaava elämänvaihe, ja seurauksena on kaikenlaista psyykkistä oireilua. Uskon saavani mielialani kuntoon tekemällä muutoksia elämääni. Pillereitä en todellakaan aio ruveta popsimaan.

Ennen lääkärin kanssa jutustelua en ollut edes ajatellut, että kärsisin pakko-oireista. Olen toki tiennyt, että minulla niitä on aina jonkin verran ollut. Esimerkiksi lapsena toistelin usein erilaisia numerosarjoja mielessäni. Asiaa nyt enemmän pohdittuani on pakko kyllä todeta, että pakko-oireet ovat lisääntyneet vuoden 2019 tapahtumien jälkeen. Olen vasta viime päivinä havahtunut, millaisia pakko-oireita minulla onkaan. Olen tehnyt niitä niin alitajuisesti, etten niitä juuri ole edes tiedostanut. Tässä lista pakko-oireistani:

Tarkistan useaan kertaan, että ovet menevät varmasti lukkoon. Tarkistan useita kertoja, että laskujen viitenumerot ovat oikein. Nakutan välillä hampaillani tiettyä numerosarjaa tietyllä rytmillä (tätä ei edes vaimoni ole huomannut). Tarkistan jääkaapin oven kun käyn yöllä vessassa ja juon vettä. Varmistan, että vesihana menee kiinni (useimmiten 3 kertaa). Parkkeerattuani auton, tarkistan perusteellisesti, että valot eivät jääneet päälle. Samoin startatessani auton tarkistan  käsijarrun useita kertoja. Varmistan hyvin huolellisesti, että herätyskellon herätys on varmasti päällä. Tarkistan useita kertoja, että kaikki tavarat ovat mukana, kun lähden esimerkiksi töistä tai harrastuksista. 

Näitä pakko-oireita minulla on vain kun olen yksin ja vain näissä tietyissä asioissa. Muut eivät siis niistä tiedä (esimerkiksi töissä). Vaimokaan ei niitä pahemmin ole huomannut. Lisäksi  minulla on olo, että kykenisin ne lopettamaan milloin vain. Oireilu on myös määrältään niin vähäistä, että koen kyselyn tuloksen olevan kohdalllani väärä. 

Tämän lisäksi silloin tällöin huomaan ajattelevani, että miten noloa olisi, jos nyt yhtäkkiä löisin tai sylkäisisin keskustelukumppaniani (esim töissä). Näihin ajatuksiin ei liity aggressiota vaan ne ovat tietynlaisia pelkoja siitä, että menetän itsekontrollini ja teen jotain sosiaalisesti täysin peruuttamatonta, jota ei voisi enää millään paikata. Kuulemma tämän tyyppiset ajatukset ovat yleisiä pakko-oireita. Minulla niitä esiintyy kyllä hyvin harvakseltaan.

Olen aina pitänyt näitä oireita täysin harmittomina ja lähinnä vain huvittavina. En aina edes huomaa niitä tekeväni. Lääkärin mielestä ne liittyvät siihen, että en kykene vieläkään ajattelemaan, että olisin jo terve. Olen itse aikalailla eri linjoilla. Aikaa noihin pakko-oireisiin ei mene paljon mitään ja ne liittyvät lähes pelkästään yllä kirjoittamiini asioihin. Minulla pakko-oireet eivät esimerkiksi liity lainkaan hygieniaan tai siihen, että tavarat pitäisi olla tietyssä tarkassa järjestyksessä. 

Vastaamon sivuilta luin tänään, että kohtuuton säästäväisyys on myös yksi pakko-oireisen häiriön ilmenemismuoto. Aloin miettiä, että onko taloudellisen riippumattomuuden tavoitteluni merkki mielenterveyden häiriöstä? Palaan tähän asiaan kirjoituksen loppupuoliskolla. 

Ahdistus, stressi ja masennusoireet

Pakko-oireiden lisäksi olen yhä usein ahdistunut ja stressaantunut. Ahdistus ilmenee usein esimerkiksi töissä niin, että välillä on olo, etten saa hengitettyä normaalisti. Pahimpina hetkinä tuntuu, että olen joutunut patoamaan ahdistusta sisääni niin pitkään, että jonain hetkenä joko luhistun tai räjähdän. Tämän lisäksi en siedä enää esimerkiksi melua samalla tavalla kuin ennen. Lisäksi meinaan hermostua nykyään melko herkästi vaikka olen luonteeltani rauhallinen. Töissä patoan tuon hermostuneisuuden sisääni. Töissä ahdistusta, levotonta oloa ja hermostuneisuutta aiheuttavat loputon kiire, jatkuvat keskeytykset ja hirveä lista erilaisia työtehtäviä.

Olen huomannut, että on vaikea olla samaan aikaan ahdistunut/pelokas ja vihainen. Tunnenkin silloin tällöin vihaa ja katkeruutta, jota en yleensä osaa paikallistaa keneenkään tiettyyn henkilöön. Toisaalta pelkään menettäväni kontrollin, jos joku kysyy, miten jaksan/menee. Yleensä tuo on helppo kuitata sanomalla että ihan hyvin. Yhtenä päivänä sitä kuitenkin minulta kysyttiin todella aidosti tarkoittaen. En kyennyt hoitamaan tilannetta kovinkaan viileästi...

Lisäksi urheilua harrastaessani sykkeeni ei enää tunnu palautuvan samalla lailla kuin ennen, vaan se pysyy koko ajan melko korkealla. Välillä tulee todella heikko olo, pyörryttää, pumppu hakkaa todella lujaa, naama menee vitivalkoiseksi, raajat menevät täysin voimattomiksi ja kädet tärisevät.  Olo normalisoituu vain jos makaan paikallani 10-15 minuuttia. Jos koitan nousta ylös tuota ennen, tuntuu, että taju lähtee hetkenä minä hyvänsä. Lisäksi on erilaisia kipuja, jumeja ja oireita lihaksissa.

Arkiaamuisin on usein olo, etten jaksaisi nousta. Lisäksi palelen nykyään herkästi, mikä on varmaankin merkki liian vähäisesta nukkumisesta. 

Tiivistettynä voisi todeta, että olen ajanut itseni aika loppuun. Ensin tein FIREnkiilto silmissä kahta työtä parin vuoden ajan, jonka jälkeen sairastuin. Sairastumiseni jälkeen en ole pysähtynyt vaan lähinnä koittanut pitää itseni kiireisenä. 

Voisiko elämän kenties elää hieman helpomminkin? Miksi tavoittelen niin vimmatusti taloudellista riippumattomuutta? Onko sekin osa pakko-oireitani? Itseään on vaikea objektiivisesti analysoida, mutta oma kokemukseni on, että oma työni ja alani on aivan liian kuluttava. En tule jaksamaan tällä alalla eläkeikään saakka. Toisaalta nyt olisi hyvä hetki todeta, että olen löytänyt omat jaksamisen rajani, ja tehdä jatkossa vähemmän töitä. Saattaisin jopa nauttia työstäni kun stressitasot laskisivat. Ehkäpä ajatukset siitä, etten sittenkään ole terve, samalla vähenisivät. 

Koen, etten ole psyykkisesti sairas. Koen, että olen reagoinut terveellä tavalla henkisesti raskaisiin asioihin. Lisäksi koen, että yhteiskunta (työni) ei ole terveellä pohjalla. Krishnamurtin sanoin: it is no sign of health to be well adjusted to a profoundly sick society. Ainakin omassa työssäni on moni asia vialla. En ole työpaikallani ainut, jolla on vaikeaa jaksamisen kanssa. Useampi on kokenut jonkin asteisen burn-outin jossain vaiheessa työuraansa. Toisaalta on ristiriitaista tehdä hulluna töitä, jotta voisi myöhemmin tehdä vähemmän töitä. Olen kuitenkin liian kärsimätön, jotta olisin voinut kasvattaa salkkuani esimerkiksi vain 300€/kk. Olen ihan tyytyväinen, että olen väkisin painanut töitä niin paljon, että nyt salkun koko on jo ihan mukava. Korkoa korolle alkaa jo purra tässä mittaluokassa.

En kertonut lääkärilleni säästeliäisyydestäni. Veikkaan, että sekin ominaisuus olisi tulkittu suoraan pakko-oireeksi. Pakko-oirekyselyssä oli kysymyksiä myös tavaran hamstraamisesta. Niihin oli vaikea vastata, sillä omistan vähän tavaraa. Minimalistina elämä tuntuu kevyemmältä. Toisaalta kaapeista löytyy kaikenlaista turhaa krääsää, lippua ja lappua. Itse pistän sen kyllä melko puhtaasti laiskuuden piikkiin. 

Lääkärin mukaan syytä pakko-oireisiin ei tiedetä, mutta stressi kuulemma pahentaa niitä. Syy voi olla geneettinen tai syitä voi olla esimerkiksi lapsuusajan traumat ja kokemukset. Oma lapsuuteni oli kyllä melko ahdistava. Tunnelma perheessäni oli kireä ja ongelmista vaiettiin. Murheellisten laulujen maa -kappale oli jossain määrin oma lapsuuskokemukseni. Minun roolini perheessäni oli sivustakatsoja. Vetäydyin omiin oloihini ja yritin keskittyä harrastuksiini. Hoidin koulut ja muutkin vastuut kunnolla, koska en halunnut enempää keikuttaa uppoavaa venettä. Kaipasin VAPAUTTA. Ajattelin teininä, etten itse hanki ehkä koskaan perhettä, sillä en halunnut enää koskaan joutua samanlaiseen henkiseen vankilaan. En halua nyt isänä siirtää samanlaista kireää tunnelmaa ja ahdistusta tyttärelleni.

Minulla on yhä aika vahva vapauden kaipuu. Mietin, voisiko syynä olla lapsuusajan kokemukseni. FIREn tavoittelu saattaa ainakin jossain määrin olla minulla yritys saada hankittua tuo epämäääräinen vapaus. 

Toisaalta olen hyvin pienestä pitäen ollut todella säästeliäs ja kuluttanut rahaa harkiten. Koen, että se on enemmänkin ominaisuus, ei vika tai sairaus. Toki ymmärrän, että vain pienellä joukolla ihmisistä psykologinen profiili on sellainen, että se mahdollistaa ison säästöprosentin. Pitää olla melko eksentrinen luonne, että jaksaa säästää ja sijoittaa vuosikymmeniä firen saavuttaakseen. Uskon, että tämä on aika pitkälti geneettistä.

Kirjoituksesta tuli epämääräinen ajatusten virta, josta puuttuu punainen lanka. Se saa jäädä tällaiseksi, sillä  minulla ei edelleenkään ole vastauksia, mikä asia johtuu omalla kohdallani mistäkin. Yritän pikkuhiljaa opetella rennompaa elämää. Töitä riittää paljon vielä kesään saakka. Ottamani lisätyöt aion hoitaa sinne saakka, mutta samalla yritän saada stressitasoja hieman alemmas.