Millaista on, kun firemielinen kituuttaja elää avioliitossa tavallisen tuhlaajan kanssa? Helvetin stressaavaa, sillä yhteisestä tulevaisuudesta, hyvästä elämästä ja tavoitteista ei voi käytännössä juurikaan keskustella. Kaltaisteni tulisikin elää yksin.
Olen koko elämäni ajan saanut läheisiltäni vittuilua ja piikittelyä saituudestani. Lisäksi vaimoni naureskelee ylimielisesti halulleni luoda ylisukupolvinen dynastia. Olenkin viime ajat pohdiskellut, miksi yritän väkisin uida vastavirtaan. Miksi haluan kituuttaa ja jättää tyttärelleni mahdollisimman ison perinnön? Koko homma tuntuu turhalta, koska arvostusta minulle tuskin tippuu missään vaiheessa. Vittuilua sen sijaan luultavasti on ihan tarpeeksi tiedossa jatkossakin.
Todennäköisyydet sille, että avioliittoni päättyy eroon, on melko iso. Tällöin vaimoni ryöstää ison osan varoistani ja suurella todennäköisyydellä tuhlaa ne turhuuksiin. On myös melko epätodennäköistä, että tyttärestäni kasvaa järkevä rahankäyttäjä. Jos hän kuitenkin kasvaa vastuulliseksi talousasioissa, saa hän itsekin aikanaan kasvatettua itselleen melko ison salkun. Tällöin hän ei tarvitse kovinkaan jättimäistä perintöä.
En enää elättele toiveita vaimoni, tyttäreni saati verilinjani suhteen. Mikäli tyttäreni kasvaa tuhlaajaksi, syön surutta kunnolla salkustani. Jos taas tyttäreni osoittaa olevansa kärsimysteni ja uhrausteni arvoinen, saa hän aikanaan sopivasti perintöä, vaikka osan itse tuhlaisinkin.
Kyynisyyteni ja katkeruuteni on saavuttanut uuden tason. En enää jaksa välittää aiemmin niin tärkeistä asioista. Faija on lyöty.
