Katarsis

 - ”Be the change that you want to see in the world.”

Viime päivät ja viikot olen elänyt kuin elokuvassa. Jokaisella päivällä on ollut iso merkitys. Olo on ollut samaan aikaan haikea, kiitollinen, onnellinen ja surullinen. Vuosien työn kruunasi lopulta täydellinen päätös. Annoin paljon ja sain takaisin vieläkin enemmän. Takana on huikea matka, josta tunnen valtavasti kiitollisuutta.

Lopputuloksena oli jonkinlainen katarsis. Katarsis on ”äkkinäinen tunnetila tai kliimaksi, joka johtaa elämänhalun uudistumiseen, palautumiseen tai voimistumiseen”.

Mitä haluan elämältäni? Enkö saattaisi jo olla perillä? Mitäpä jos en pyristelisikään vastaan, vaan hyväksyisin elämäni sellaisena kuin se jo on? Mitäpä jos panostaisin nykyiseen elämääni muutoksesta haikailun sijaan?

Antoisa elämä ei ole mielestäni vain itselle elämistä. Iso osa onnea on tehdä merkityksellisiä asioita (yhdessä muiden kanssa), auttaa muita, olla positiivinen muutos maailmassa ja tärkeä osa yhteiskuntaa. Nykyisessä työssäni minulla on mahdollisuus saada paljon hyvää aikaan. Jos haluaa saada, on pakko antaa. Kyllä se minimalistisen firelorvailun voittaa.

Työ, perhe, harrastukset ja ystävät. Niistä on hyvä elämä tehty. Ne vain tulee pitää tasapainossa. Kun tekee  sopivasti töitä, ei myöskään tarvitse elää pörssikerjäläisen elämää. 

Note to Self:

Tee rohkeasti asioita, ole rehellisesti oma itsesi, mieti jokaiselle päivälle ainakin yksi korkeamman tason tavoite, nauti elämästä ja elä hetkessä.

Tämä omassa työssäni mättää

Kesän alussa kirjoitin, etten enää koskaan aio tehdä ylitöitä. Se lupaus on pitänyt. Kesäloma on takana ja töitä on nyt jonkin aikaa tullut tehtyä. Jo nyt tiedän sanoa, että todennäköisesti 100%:n työaika haittaa yhä liikaa jaksamistani. Perjantaisin viimeistään on takki tyhjä enkä jaksa tehdä mitään kuin puoliväkisin.

Mikä voi näin uuvuttava ala sitten muka olla? Vai olenko vain tullut ennenaikaisesti vanhaksi kolmekymppisenä? Noh, olen opettaja. En opiskeluaikoinani osannut kuvitella, kuinka raskasta opettajan työ voi olla. 

Viimeiset kolme vuotta ovat olleet poikkeuksellisen raskaita. Tähän on varmaan vaikuttanut sekin, että työpäivän jälkeen en palaudu entiseen malliin nyt kun elämme lapsiperhearkea. Vielä muutama vuosi sitten saatoin halutessani käyttää työpäivän jälkeisen ajan kokonaan rentoutumiseen ja palautumiseen.

Mitkä tekijät sitten tekevät alastani raskaan? Omalla kohdallani olen tunnistanut ainakin seuraavat tekijät:

1. Äärimmäinen sosiaalisuus. Koko ajan joutuu olla huomion ja tapahtumien keskipisteenä sekä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Olen psykologisten testien mukaan hyvin introvertti luonne, joten jatkuva sosiaalinen vuorovaikutus tuntuu usein energiaa vievältä.

2. Kiire. Koko se aika, kun oppilaat ovat koulussa, on äärimmäisen tiukasti aikataulutettu. Oppituntien väliset ajatkin menevät useimmiten valmistelutyöhön, ongelmien ratkomiseen, palavereihin ja erinäisistä asioista sopimiseen.

3. Työmuistin ylikuormittuminen. Päivän aikana pitää muistaa hoitaa pitkä lista erinäisiä asioita ja jatkuvasti reagoida muuttuviin tilanteisiin.

4. Häly. Hälyä on käytävillä, ruokalassa ja usein oppitunneillakin. Tutkimusten mukaan aivot ja kroppa mukautuvat moneen muuhun aistiärsykkeeseen, muttei hälyyn. Opettajana olet siis usein stressaavassa ympäristössä.

5. Työnkuva on sillisalaatti. Opettaminen on vain pieni osa koko työnkuvaa. Välillä tuntuu, ettei opettamisesta meinaa tulla mitään, kun aika ja energia menee ihan muihin asioihin. 

6. Oppilaiden kotitaustat ovat kovin heterogeeniset. Yhä useampi oppilas puhuu äidinkielenään jotain muuta kuin suomea. Tämä hankaloittaa opiskelua ja opetusta. Kouluilla on kuitenkin hyvin rajalliset puitteet antaa lisäresursseja. Resurssipula näkyy monessa muussakin asiassa työssäni.

7. Jatkuvat keskeytykset. Huomiota ei voi pitää pitkään yhdessä asiassa, vaan lähes koko ajan pitää jossain määrin multi taskata. Aivot rasittuvat nopeasti työssä, jossa pitää usein vaihtaa huomion kohdetta tai pitää sietää keskeytyksiä. 

Tuossa on siis työni varjopuolia. Saman tyyppisiä ongelmia on varmaan monella muullakin alalla. Näistä asioista huolimatta koen työni merkitykselliseksi. Voisi aikaansa varmaan tuhlata paljon triviaalimpiinkin hommiin. Nyt voin mahdollisesti omalta osaltani tehdä maailmasta hieman paremman ja olla muille avuksi. Ongelma on lähinnä siinä, että työtä on määrällisesti liikaa, mikä saa sekä työn, että usein vapaa-ajankin tuntumaan raskaalta. Lisäksi vapaa-ajan harrastukseni on fyysisesti kuormittava, joten sekin lisää tarvittavaa levon määrää. Mielelläni en harrastuksestani luopuisi.

Kokeilen nyt tämän lukuvuoden tehdä ”vain” 100%:n työaikaa. Ennustan, että tuokin on yhä hieman liikaa, joten ensi kesän jälkeen voisin ottaa hieman vähemmän opetustunteja. Tämä toki pitää ensin neuvotella esimiehen kanssa, mutta uskon tuon olevan helposti sovittavissa. Koulussamme usea opettaja tekee hieman lyhyempää työpäivää. Osa tekee lyhennettyä päivää koettuaan ensin burn outin ja osa on valinnut sen ilman, että on ensin käynyt pohjalla.

Koen, että nimenomaan oppitunnit ovat työssäni eniten energiaa vaativa osa-alue. Muun työn voin tehdä yleensä rauhassa ilman keskeytyksiä ja häiriötekijöitä omaan tahtiini. Raskainta ei ole siis työpäivän pituus vaan sen intensiteetti.

Opettajan työ ja taloudellinen riippumattomuus on mielestäni mielenkiintoinen aihe. Uskon, että minun olisi melko helppo tehdä sekä lyhyitä päivän pituisia sijaisuuksia, että jopa koko vuoden mittaisia sijaisuusjaksoja. Lyhyitä sijaisuuksia ottamalla voisin pitää vain sovitut oppitunnit ja kaikki muu oheistyö jäisi opettajalle, jota sijaistaisin. Tällöin saisin rahallisen korvauksen lähes koko siltä ajalta, kun olisin töissä. Saan nyt bruttona lähes 33€ per oppitunti, joten melko vähäisillä sijaisuusmäärilläkin voisin saada melko hyvät tulot. Vain kymmenen oppituntia viikossa tekemällä saisin lähes 330€ viikossa bruttona. Tämä vastaisi kahta työpäivää. Olenkin vakavasti miettinyt, että joskus hamassa tulevaisuudessa voisin ryhtyä tekemään pelkästään sijaisuuksia. Virallliseen eläkeikään asti en usko jaksavani nykyisellä alallani, ellei työviikkoni pituus lyhenisi radikaalisti. Vaikea nähdä, että esimerkiksi 66-vuotiaana jaksaisin nykyistä tahtia paria kuukautta pidempään. 

Koska koen työni merkitykselliseksi, en välttämättä halua koskaan täysin lopettaa töiden tekoa. FIREn tavoittelu ja töiden paiskiminen rahankiilto silmissä ei ehkä opettajan ammatissa ole fiksuin valinta. Tuskin se ainakaan on oppilaiden etujen mukaista, että opettaja tekee niin paljon töitä, että on koko ajan ylirasittunut ja henkisesti jaksamisensa rajoilla. Tämä näkyy taatusti ulospäin ja heijastuu oppilaidenkin hyvinvointiin. Lisäksi koen, että nyt joudun tehdä liian usein työt kiireessä vasurilla hutaisten. Ennemmin tekisin paljon vähemmän töitä, mutta rauhassa ja kunnolla.

Mielenkiintoinen aihe on myös opettajien pitkät kesälomat. Olen huomannut, että kesäloman aikana aika saattaa käydä lopulta melko pitkäksi ja tuntuu, että jotakin puuttuu. Minulle ei siis välttämättä sovi kovinkaan hyvin vuosikausien vapaaherrailu. Tarvitsen sopivasti haasteita ja tavoitteita. Muutoin osa elämän merkityksestä tuntuu katoavan. Toki haasteita voi etsiä muualtakin kuin työelämästä, mutta omalla kohdallani sopiva määrä työtä voisi olla toimiva ratkaisu. Pitkän kesäloman varjopuoli on se, että tuntuu, että lukuvuoden aikana joutuu tehdä koko kalenterivuoden työt. Eli pitää tehdä sama määrä töitä kuin muidenkin alojen työntekijöiden, mutta lyhyemmässä ajassa.

FIREn tavoittelu on ainakin omalla kohdallani johtanut jossain määrin oman navan tuijotteluun, asioiden mittaamiseen liikaa rahassa ja liialliseen töiden haalimiseen. Elämästä on tullu jatkuva suoritus ja liian totista. En oikein edes ymmärrä, miksi olen ajanut itseni viime vuosina näin ahtaalle, vaikka Suomen kaltaisessa maassa siihen ei ole tarvetta. Varsinkaan, jos oma työ on hyvin turvattu ja on lisäksi mahdollisuus tehdä lyhennettyä työviikkoa. Miksi siis jahdata fireä, jotta voisi olla onnellinen, jos onnen avaimet ovat jo nyt taskussa? En toki aio lopettaa sijoittamista jatkossakaan, mutta yritän saavuttaa mahdollisimman pian tasapainon elämääni. 

Alensin etusivulla näkyvää minimitavoitettani. Aiempi tavoite oli 12 x elämisen vuosikulut. Nyt uusi tavoite on 10 x vuosikulut. Viime vuonna kulutin 18 600€, joten minimitavoite olisi tuolla kulutuksella vain 186 000€. Olen jo tavoitteeni puolivälissä, joten uskon saavuttavani tavoitteeni 20 vuoden sisällä melko helposti, jos vain terveys sallii töiden teon. Toisaalta en odota markkinoiden antavan jatkossa kovinkaan hyviä tuottoja, joten kuukausittaisten sijoitusten pitää rullata vastaisuudessakin.

Edit. Uusi suunnitelmani on, että syksystä 2022 lähtien opetan maksimissaan 22 viikkotunnin verran. Toivottavasti saan tämän esimieheni kanssa sovittua.

007 ja lupa ottaa osakeriskiä

Katsoin vuosi tai pari sitten (muistaakseni Vesa Puttosen) videon sijoittamisesta. Seuraavat ajatukset ovat siis osittain Vesa Puttosen esittämiä (valitettavasti en enää löydä tuota videota). Tuo video vaikutti melko voimakkaasti siihen, miksi sijoitan puhtaasti osakemarkkinoille, enkä aio näillä näkyminen bondeihin eli velkakirjoihin sijoittaa, kuin aikaisintaan eläköitymisen tai taloudellisen riippumattomuuden lähestyessä.  

Bondeihin on sijoitettu läpi historian siksi, että ne antavat yleensä melko vakaata ja varmaa, vaikkakin melko vaatimatonta (eirtyisesti nyt ”nollakorkoaikakautena”) korkoa. Bondit siis antavat turvaa erinäisiä riskejä vastaan.  

Suomi on kuitenkin hyvinvointivaltio, jossa on vahvat turvaverkot. Täällä kaikista pidetään melko hyvin huolta erilaisten tukien muodossa. Kaikkia odottaa myöskin eläke, vaikka ei olisi koskaan tehnyt töitä. 

Tämän lisäksi yksilö ja hänen ammattinsa toimii tavallaan kuin bondi eli velkakirja. Ihminen sijoittaa aikaa ja rahaa saadakseen koulutuksen ja lopulta työn, jota tekemällä hän saa tasaista ja melko ennustettavaa kassavirtaa. Varsinkin, jos olet töissä alalla, jolla todennäköisesti riittää hyvin jatkossakin töitä, voi tätä ammattia ajatella yhdenlaisena bondisijoituksena olkoonkin, että tuottoja vastaan pitää tehdä töitä. Eli kyse ei ole varsinaisesti passiivisesta tulosta. 

Mielestäni Suomi on turvaverkkoineen hyvä maa osakemarkkinoille sijoittamista ajatellen. Täällä voi tyynellä mielellä ottaa osakemarkkinariskiä, sillä yhteiskunta ottaa sinusta kopin, jos sinulle käy huonosti. Esimerkiksi Yhdysvalloissa riski joutua asunnottomaksi, tai sairastuttuaan koko elämänmittaiseen velkakierteeseen, on merkittävästi suurempi. Yhdysvalloissa sijoittaja joutuu siis ajattelemaan sijoituksiaan tässä mielessä enemmän turvallisuushakuisesti. 

Vaikka Suomi on otollinen maa ottaa riskiä, valitettavan harva sitä tuntuu ottavan. Haluatko miljonääriksi? -ohjelmaa on kuvattu kymmenissä maissa. Useasta lähteestä olen lukenut, että suomalaiset lopettavat tilastojen mukaan pelin kesken kaikkein pienimmästä rahasummasta. En tiedä onko tämä väite totta, mutta omien kokemusteni mukaan suomalaisilla on harmistuttavan negatiiviset asenteet osakemarkkinoille sijoittamista kohtaan. 

Toivon, että voin antaa omalle tyttärelleni elävän esimerkin siitä, miten Suomessa kannattaa ottaa hieman osakeriskiäkin. Vaikka Bond yleensä putsaakin kasinon pelipöydän, ei se sijoituksena välttämättä ole kovinkaan kannattava.

Disclaimer: Parahin lukija, tämä kirjoitus ei ollut sijoitusneuvo. Sijoittamisessa voit hävitä rahaa. On aivan hyväksyttävää pitäytyä omassa pessimistisemmässä näkemyksessään ja jättää sijoittamatta. Suomalainen yhteiskunta turvaverkkoineen mahdollistaa Sinulle tämän.